Puuhanurkan arkea

Eka päivä harjoittelussa

Eka päivä harjoittelussa: Hoonasin mallin värkkiä Puuhanurkassa. Tai itse asiassa se tapahtui Kaluputkassa. Eikä mallikaan ollut Johnny Depp, mutta hauskaa oli silti.

Ensimmäisen harjoittelupäivän iltapäivällä pääsimme Puuhanurkkaan ihmettelemään erilaisia kesken olevia juttuja. Koska oma opiskelija-assistenttini oli poissa, eikä näin ollen ollut antamassa minulle omia tehtäviä, seurasin muuta joukkoa ja yritin pysyä pois tieltä kun jotain tapahtui.

Ihmettelimme porukalla letkukelaprototyyppiä, kun kuulin kuinka sekalaiselta seurakunnaltamme kysyttiin, että osaako joku hioa. Koska sillä hetkellä seuraamani letkukelan poraaminen ei ollut kiinnostusasteikollani kärkipäässä, hihkaisin tietenkin heti HEP! ja tarkensin että käsin ja puuta… Vastatarkennus tulikin sitten heti, hoonata pitäisi ja vinkulla*. Sekunnin mietittyäni totesin että joo, onnistuu myös.

Minulle lyötiin kantoon kaksi julmetun painavaa rautaosaa, yksi hiukan vähemmän painava akseli ja rulla hiomapaperia. Näiden kantamusten kanssa siirryttiin kaluputkaan, ja haettiin matkalla se vinku. Opiskelija-assistentti oli herrasmies ja laittoi ensimmäisen hiomapaperin palan vinkuun paikalleen.

Tämän jälkeen jäin kahdestaan (oikeastaan kyllä viisistään) vinkun ja rautaosien kanssa. Hetken aikaa kului siihen että sijoittelin sen rautamötikän optimaaliseen työskentelyasentoon (pöydän korkeus vs. ruuvipenkki vs. mötikkä vs. oma pituuteni joka on lyhyt). Löysin jopa alumiiniset leukasuojat ruuvipenkkiin. Hienot vielä, niissä oli oikein magneetit!

Työasennon optimoinnin jälkeen aloitin hyvin varovasti vinku-hiomapaperi-mötikkä –yhdistelmän kokeilun. Heti ensimmäisellä sekunnilla kävi selväksi, että väärin meni :D. Vinku otti kunnon kierrokset ja kun liikutin hiomapaperia hiukan liikaa ulos hoonattavasta kolosta, se repeytyi välittömästi palasiksi. Oppia ikä kaikki, totesin ja irroitin vinkun paineilmasta ja kuvittelin ottavani myös ne hiomapaperin rippeet yhtä helposti irti vinkusta..

No ei. Siihen meni lopulta ainakin vartti. Paperi oli jo repeytynyt ja kun otin jäljellä olevasta osasta kiinni, se repeytyi lisää, palasina. Vinku on mallia jossa hahloon laitetaan hiomapaperi moninkerroin, ja se oli sitten jämähtänyt paikoilleen, koska se on hiomapaperia ja siinä on tarkoituksella erittäin suuri kitka.. No, etsin ensin puukkoa tai mitä tahansa terävää. Ei ollut. Pieni piikki sitten? Ei ollut. Leathermanin pikkupiikki? Ei toiminut. Rautasaha? Jep. Kitkutin rautasahalla hiomapaperin vinkun hahlosta pois.

Tämän jälkeen homma alkoi sujua. Suoritin hieman tieteellisen tarkkaa tutkimusta ja totesin että vinkun hahloon mahtui kolminkertainen hiomapaperi vielä hyvin, ja lähti kiltisti vielä poiskin.

Pikku hiljaa sitten hioin akselinreikää, pari minuuttia kerrallaan ja joka kerran jälkeen kokeilin akselin sopivuutta. Muutaman kerran vaihdoin hiomapaperia per mötikkä. Lopulta molempien mötiköiden reikä oli akselille hyvä, akseli liikkui iloisesti eikä takerrellut enää.

Hetken aikaa odottelin että mötikät jäähtyivät (vinkulla hiominen lämmittää kappaletta, koska kitka) ja kun jäähtymisen jälkeenkin homma toimi, keräsin tarvikkeet, palautin vinkun, ja vein mötikät takaisin laitteelle johon ne oli tarkoitus asentaa ennen kuin huomattiin että akselit eivät mahdu mötiköiden reikiin. Joku muu sitten joskus laittoi mötikät paikoilleen. Mötikät ovat siis sen aiemmin mainitun mallin osia.

puuhanurkkakuva nuolilla

Kuvassa paikoilleen asennettu mötikkä ja sen akseli.

Kaikesta pitää kuulemma oppia jotain. Mitä opin tästä? Opin että vaikka tilataan mötikkä tietyillä piirustuksilla, jokin voi mennä pieleen ja sitten paikataan. Tässä tapauksessa se tarkoitti pientä hiomista.

*Paineilmakäyttöinen suorahiomakone

Postauksen kirjoitti ja akselireiän hioi:

Maija

Normaali
Puuhanurkan arkea

AMK-eliitin itsensäkehumispäivä

29.4. järjestettiin puuhanurkan kevätseminaari. Iltapäivän fiilikset kirjasi Petteri Nevavuori.

Hyvän makuisen automaattikahvin, kaukaa kuljetetun muovisäiliöstä lasketun lähdeveden ja käyttöön nähden ylitehokkaan tietokoneen äärellä istun Koneteknologiakeskus Turku Oy:n luentotilassa. Tila täyttyy hiljalleen insinööreistä, joiden vaatetuksesta voi päätellä heidän tulleen ottamaan osaa oman osaamisensa kehumistilaisuuteen – mitä tilaisuus sisällöllisesti tarkkaan ottaen onkin. Kaikki insinöörit ja insinöörismieliset osanottajat ovat itse ottaneet tätä hetkeä aiemmin osaa mitä moninaisempiin projekteihin Turun ammattikorkeakoulun toiminnassa.

Kuppi kuumaa ja kiinnostavia esityksiä luvassa -- puuhanurkan keväinen keskustelutuokio alkakoon

Kuppi kuumaa ja kiinnostavia esityksiä luvassa — puuhanurkan keväinen keskustelutuokio alkakoon

Konsta Koivunen aloitti pirteänä ja motivoituneena esittelemällä 3D-printterin kasaus- ja käyttöönottoprojektia. Projekti on osa niin sanottua avoimen lähdekoodin kokonaisuutta, missä ketä tahansa halukas voi ottaa osaa projektiin. Mukana olleet ihmiset eivät olleet vain tarkoin vaietun Sepänkadun sisäpiirin jäseniä, sillä myös ICT-talosta asti oli saatu ihmisiä osaksi projektin henkilöstöä. Suurin suksee Konstan kertoman mukaan oli aiemmin printattujen osien kokoonpanemisesta huolimatta laitteen toimiminen lopuksi – osista tuli kuin tulikin juuri tahdotun mukainen kokonaisuus. Tämä projekti on kestänyt koko lukuvuoden ja seuraavaksi edessä on parannellun tulostimen suunnittelu, joka sitten tulostetaan nyt valmistuneella versiolla. Ryhmän raportointia voi seurata kurssiblogissa.

Seuraavaksi esittelyvuorossa oli Carina Solutionsille tehty Lean-metodologian inkorporointi, mistä puhuminen saa kirjoittajassa aikaan vaivaannuttavan tarpeen puhua sujuvaa tuotantokonsulttijargonia. Käytännössä ryhmä on tarkastellut STX:n hyttien valmistusta ja sen eri prosesseja tutkien mahdollisuuksia poistaa täysin turhia työvaiheita ja tehostaa vastapainoisesti tuottavuutta. Kaiken opitun ohella nämä neljä nuorta, salskeaa ja nupullaan olevaa insinöörinuorukaista omaavat huomattavasti enemmän kunnioitusta sekä arvostavaa nyökyttelyä aiheuttavammat rintakarvojen alut – asia, mitä toistaiseksi edessä olevassa työelämässä todella arvostetaan. Ja he huomasivat tämän itsekin, sillä kehotusta ottaa osaa tämän tyyppisiin projekteihin suollettiin varsin vuolaasti.

Carina Solutions -esitys käynnissä, vuorossa Vili Norring

Carina Solutions -esitys käynnissä, vuorossa Vili Norring

Varsin näyttävien esitysten jälkeen voisi helposti olettaa, ettei kupin pohjalla ole jäljellä enää kuin pahan makuiset purut sekä ylijäämäsokeri. Kuinka väärässä voikaan olla. Lavalle astui itsevarmasti ja elämän kokemusta huokuen jo aiemmin henkilökuvassakin esitelty projektööri Jarmo Keskitalo. Kaikista projekteistaan hän esitteli toisenlaista 3D-printteriä, mikä oli aiempaan esiteltyyn verrattuna värikkäämpi ja rakenteeltaan erilainen. Osia jouduttiin tulostamaan kokoamisvaiheessa itse ja loppuvaiheen kokoonpanokin oli erittäin haastava kokonaisuus. Tulostamaan kuitenkin päästiin ja nälkä, kuten sanontakin on, vain kasvoi syödessä – tiimi tahtoi tulostaa toinen toistaan haastavampia ja kompleksisimpia kappaleita. Tämänkin porukan tekemiset on kirjattu kurssiblogiin.Tähän asti esitellyt projektit olivat kaikki suomalaisten opiskelijoiden tekemiä. Jos esitykset olisivat loppuneet tähän, kuva projektien laajuudesta olisi jäänyt valitettavan vajaaksi, sillä projekteissa on työskennellyt suuri määrä myös vaihto-opiskelijoita.

Projektööri Keskitalo kertoo 3D-tulostinprojektin kuulumisia

Projektööri Keskitalo kertoo 3D-tulostinprojektin kuulumisia

Jarmon jälkeinen ryhmä koostui brasilialaissta vaihto-opiskelijoista, joiden projekti tehtiin Isover Saint Gobainille. Esitys aloitettiin tyhjentävällä ja asiantuntevalla lasivillan koostumuksen sekä tuotannon esittelyllä. Pelkkien kuvien selittämisen sijaan brassit olivat koonneet todella kattavan animaatioin höystetyn esityksen, joka avasi lasivillan tuotantoprosessin yleisellä tasolla hyvinkin tyhjentävästi. Tämän jälkeen siirryttiin itse projektityöstä kertomiseen: ”mallintakaa kaikki vanhat laitteet suomen- ja norjankielisistä piirustuksista ja tehkää myös osaluettelot niistä”. Siis brasilialaiset. Huh. Piirustuksia oli vajaa 40 kappaletta 40 ja 50 vuoden takaa, joissa oli lueteltuna sukupuuttoon kuolleita komponentteja. Voisi jopa sanoa, että tehtävä oli insinöörimaailman Indiana Jonestelua tai jopa Jurassic Parkia – museoikäisen laitteiston uudelleen henkiin herättämistä suunnittelupöydällä. Brasilialaiseen tyyliin esitys oli tyhjentävä. Erittäin. Tyhjentävä. Jopa vain-piinkova-ammattilainen-osaisi-esittää-kysymyksiä-tyhjentävä.

Gustavo, Marconi ja Rômulo kertovat haastavasta projektistaan

Gustavo, Marconi ja Rômulo kertovat haastavasta projektistaan

Tämän jälkeen jatkettiin saksalaisen Eugen Lingertin johdolla jo tutuksi tulleella 3D-tulostuksen linjalla, joskin muovitulosteiden sijaan puhuttiin robottien käytöstä 3D-hitsaustulostuksessa – metallin tulostusta siis! Eikä miten vain, vaan isohkojen robottien avulla. Insinöörihän aivan innostuu tällaisesta. Sääli vain, että tutkimus oli pääosin aineistoon pohjautuvaa. Esitys oli edelliseen ryhmään rinnastettuna myös hyvin tyhjentävä ja lopuksi Sakari antoikin esimerkillistä palautetta esimerkillisestä tutkimustyöstä: meidän muiden tulisi ottaa Eugenista mallia.

Eugen antaa oppitunnin systemaattisesta tiedonhausta

Eugen antaa oppitunnin systemaattisesta tiedonhausta

Koska esityksiä ei ole koskaan liikaa eikä ihmisen halulla esitellä omaa erinomaista osaamistaan tunnu olevan täyteen tulevaa kiintiötä, Jarmo asteli uudelleen lauteille. Tällä kertaa hän kertoi osallisuudestaan suomalaisten nuorten tutustuttamisessa teollisuuteen ja teknologiaan. Ala- ja yläastelaiset lapset ja nuorukaiset pääsivät Uutuus-nimisessä hankkeessa ottamaan osaa suunnittelu ja valmistusprosessiin, missä lopuksi heidän omat suunnitelmansa näkivät päivänvalon 3D-tulosteina.

Jarmon jättäessä yleisö mykistyneeksi hänen tilalleen asteli suomalais-brasilialainen tiimi kertomaan KM Invest –nimiselle yritykselle tekemästään toiminnasta. Heidän tehtävänään oli ollut kehittää tuotannon automaatiota pienelle yritykselle, joskin kaikki informaatio oli yhtä James Bondia — asiakkaan kehitysprojektiin keskeisesti liittyvää sisältöä ei voitu ymmärrettävästi repostella kovin yksityistasolla. Ryhmä hoiti hygienian mallikkaasti ja salassapidettävät asiat jätettiin kertomatta. Tiimi on tehnyt yleisellä tasolla kuitenkin kaksi erilaista konseptia asiakasyritykselle, joista yritys saa valita mieleisensä, mutta mitään varsinaista (lue: insinööriä sykähdyttävää) ei kuitenkaan esitelty. Sääli sinänsä, sillä tuotannon automaatio on aina kovin mielenkiintoista.

Herbert ja Janne kertovat nelihenkisen tiimin terveiset

Herbert ja Janne kertovat nelihenkisen tiimin terveiset

Tilaisuuden lähestyessä loppuaan päästiin kuin päästiinkin KOMEAT-hankkeen mammuttilapseen, Fastemsin pienoismalliprojektiin. Projektia esitteli projektin tuleva oppilasprojektipäällikkö Tommi Hobin ja pienoismalli on messuesittelykäyttöä varten valmistettu toiminnallinen FMS-järjestelmä. Projekti on hurjan kokoinen kokonaisuus, sillä se on työllistänyt jo kolmatta kymmenettä oppilasta, joista palkattuina assistentteina on toiminut vajaa kolmasosa. Allekirjoittanut osaisi kertoa projektista jopa liikaakin, mutta lyhyesti kerrottakoot sen olevan eniten TKI-toiminnalle kasvukipuja aiheuttanut yhteistyöprojekti. Mutta onneksi kipu on lähes aina hyvästä. Lähes.

Tommin tervehdys Fastems-projektin tiimoilta

Tommin tervehdys Fastems-projektin tiimoilta

Ja tietenkin sokerina pohjalla on aina se tuttu ja turvallinen bonus. Tämän kertainen bonus tuli paketoituna Antti Lampon näköisessä, kokoisessa ja tuntuisessa paketissa ja koski viime syksynä tehtyä IndustrySim-projektia. Kyseessä oli opetuskäyttöön tehtävän pelin demon valmistaminen, mitä varten insinöörit suunnittelivat hiilivoimalan tärkeimmät komponentit ja pelialan opiskelijat herättivät samaiset mallit henkiin pelimaailmassa.

Antti ja Industrysim

Antti ja Industrysim

Kaiken kaikkiaan kattavaa, tämä projektitarjonta siis. Allekirjoittanut on sanalla sanoen väsynyt, sillä sisäistettävää ja ihmeteltävää riitti vastaanottokyvyn kriittisen rajan ylittävästi.

Porukkaa oli tuvan täydeltä

Porukkaa oli tuvan täydeltä

Normaali
Ei kategoriaa

Puuhanurkka

Turussa koulitaan maan kovimpia insinöörejä. Tämä blogi on yksi kuva siitä.

Puuhanurkka on fyysinen tila Lemminkäisenkadulla, Koneteknologiakeskuksessa. Fyysisen tilan lisäksi se on yritysmaailman TKI-projektien yhteensitoma rento kollektiivi innostuneita opiskelijoita. Puuhanurkka on konkreettista innovaatiotyötä ja raakaa puurtamista — kaikkea sitä, mitä insinöörivinkkelistä tarvitaan isänmaan talousmurheiden selättämiseen. Me toteutamme sen mistä muut tyytyvät puhumaan juhlapuheissa.

Puuhanurkan blogiin kerätään projekteissa toimivien opiskelijoiden ja henkilökunnan kuulumisia sekä asiasta että sen vierestä. 

Normaali